Yeeees! Tilasin just miekkakalaa englantilaisessa baarissa. Se oli hyvää. Noniin.

Eilen aamulla tapasimme Sadun, kotihoidon ohjaajamme, sekä kaksi kuopiolaista lähihoitaja-opiskelijaa, jotka aloittivat harjoittelunsa samaan aikaan. Kävimme kolmen Sadun asiakkaan luona, kaikki Suomalaisia iäkkäitä henkilöitä, jotka asuvat talvet täällä Fuengirolassa puolisoidensa kanssa. 

Ensinnäkin, Sadun kuva siitä, mitä meidän tulee täällä harjoittelussa oppia, poikkeaa hurjasti siitä, mitä meiltä odotetaan Suomen päässä. Täällä edes asiakkaista ei näköjään pidetä kirjaa, vielä vähemmän suunnitella kuntoutusta paperille, jota sitten seurattaisiin tai arvioitaisiin. Satu on tehnyt kotihoitoa joillekin pariskunnille kymmenen vuotta, ja etenee työssään täysin asiakkaittensa ehdoilla. Työ soljuu päivittäin samaan tahtiin, ja vuodet vierivät ihmisten vanhetessa, joka talvi sama jatkuu, kunnes loppu häämöttää ja asiakkaat päättävät, jäävätkö enää tänne vai tulevatko Suomeen.

Minulle oli aika raakaa tajuta, ettei teoriasta eikä byrokratiaan ja dokumentointiin painottuneesta koulutuksesta ole täällä hyötyä, vaan enemmän haittaa. Mun teoriapohjaisella analyysillä oli Satuun lähinnä stressaava vaikutus, ja hän toisti pariin otteeseen, että nyt on unohdettava koulut ja keskityttävä hetkeen. Ymmärrän, että täällä ihmiset ovat tulleet nauttimaan nimenomaan kaikesta ajastaan, eikä kiireellä, suunnitelmallisuudella, koulutuksella ole mitään merkitystä. Tärkeintä on nauttia ja auttaa heitä nauttimaan olostaan, joka tarkoittaa käytännössä asiakkaiden jokapäiväisen elämisen ja siihen liittyvien toimien kuorman helpottamista. Harjoittelun ajan tulisi priorisoida niin, että hoidetaan pääasiassa asikasta, huonokuntoista henkilöä, käydään ulkona ja jumppaillaan jaksamisen mukaan kotona ja rannalla. Sen lisäksi tulisi myös ottaa asiakkaan puoliso huomioon, sillä lopun päivää autetaan heitä siivoamaan, laittamaan ruokaa jne. Tätä varten Satu muistutti meitä tyttöjä, että työvaatteet pitää peittää rinnat, jotteivät miespuolisten asiakkaiden vaimot tule mustasukkaisiksi. Fair enough. Kävin heti ostamassa uuden T-paidan.

Eilinen oli niin täynnä uutta, että jopa ahdistuin siitä, kuinka paljon tässä lyhyessä kuukauden ajassa pitäisi asennoitua uudelleen työhön, suhteessa kouluun. Mutta ainoa, jonka voin omalle ahdistukselleni tehdä, on relata ja ottaa hetki kerrallaan. Se ei kuulosta pahalta, mutta silti mieltä kaivertaa paluu Suomen (hulluun) todellisuuteen tämän jälkeen. 

Iltapäivällä kokoonnuimme kokoukseen Sadun kotiin, ei niin kauas meidän omasta tukikohdastamme. Satu jakoi meille kaikille kartat, johon merkittiin monien asiakkaiden asuinpaikat ja pari muuta tärkeää pistettä. Tämän jälkeen hän kertoi meille kaikille tämän viikon suunnitelmat; minä tulisin olemaan keskustassa asuvan pariskunnan apuna tiistaista perjantaihin. Tämän jälkeen, ensi viikolla olisin uudessa paikassa uusien ihmisten alaisena, enkä tiedä vielä missä. Me kaikki neljä opiskelijaa tulemme pyörimään monien eri asiakkaiden apuna.

Illalla olimme niin kuoleman väsyneitä, että uni tuli jo kymmenen jälkeen. Aamulla menisimme yksin uuteen paikkaan töihin.

 

Tänään menin yhdeksäksi kymmenen minuutin päässä sijaitsevaan asuntoon, jossa asuu Helsinkiläinen pariskunta. Miehellä on afasia ja toispuoleishalvaus, joka on rajoittanut heidän elämäänsä jo yli kymmenen vuotta. Heti kättelyssä (vaimon vaatiman käsien pesun jälkeen), nainen kertoi mitä päivällä tulisi tehdä, hänen lähtiessään heti kohta hierontaan ja kampaajalle. Ohjeistus oli hellä ja selkeä, eikä jäänyt paljon epäselväksi se, mitä minulta odotettiin. Katselimme yhdessä televisiosta uutiset jutellen samalla, jonka jälkeen vaimo osoitti ielä avainten ja rahapussin paikan, jos lähtisimme seurakuntatalolle kahville. Myös suomalainen tuttu siivooja täytyisi päästää sisään ja antaa hänelle palkkaa.

Kun ovi kävi, aloimme pikkuhiljaa aamutoimiin, yöpaidassaan pyörätuolissa istuvan sedän kanssa. Ensin, hänen vielä seuraillessa Suomen eri maakuntien uutisia, venyteltiin ja oiottiin spastisen halvaantuneen puolen kättä ja sormia. Mies lähti reippaasti tottumuksesta mukaan käsijumppaan, jonka Satu oli edellisenä päivänä hänen kanssaan näyttänyt meille opiskelijoille. Seuraavaksi, vessan kautta,  rullasimme miehen omaan huoneeseen, jossa ajoimme parran ja riisumisen jälkeen lisäsimme dödöä kainaloihin. Yökkärit vaihdoimme päivävaatteisiin, jotka vaimo oli jättänyt tuolille valmiiksi. Jo tässä vaiheessa oli hauska huomata, miten hyvin kommunikaatio sujui suhteellisen hankalasta afasiasta huolimatta. (Afasia tarkoittaa aivoperäistä puheen tuottamisen tai ymmärtämisen häiriötä, joka monesti liittyy halvaukseen, ja pahimmillaan poistaa ainakin väliäikaisesti puheen tuottamisen mahdollisuuden kokonaan. ) Setä on huumorintajuinen, ymmärtäväinen tyyppi joka välillä sutkauttaa jonkin hassun sananparren, kuten: "Voi veljet!" tai " Voi veikkonen". 

Pääsimme lopulta ulos talosta ja hänen teki mieli rantaan, noin parin sadan metrin päähän heidän oveltaan. Rannassa hän yhtäkkiä pisti tuoliin jarrut päälle ja lähti nousemaan mukanaan kantamansa kävelykepin varaan. Sanoin, jaahas, otin housuista kiinni ja sitten lähdettiin kävelemään. Vaimo ei ollut ollut varma, käveleekö hän enää ollenkaan joka päivä, mutta reippaastipa setä nousi ja lähti. Käännyimme noin kymmenen metrin jälkeen takaisin tuolille päin, mutta jalat alkoivatkin notkua ja paino siirtyä pelottavasti kallelleen, joten otimme hetken suoristaaksemme ryhtiä ja nostaaksemme leukaa, ja matka jatkui vaivalloisesti. Pelkäsin jo hetken, että joudun kannattelemaan tai jopa laskemaan ison miehen alas maahan, jotta voisin hakea pyörätuolin hänen alleen, mutta kannustuksella ja hänen sisullaan pääsimme kuin pääsimmekin takaisin tuolille ja istumaan. "HUHHUH!" pääsi miehen suusta. Lähdimme kahveille seurakuntakotiin. 

Seurakuntakodissa miekkosen tunsivat ainakin työntekijät ja pappi. Kuten täkäläiseen kotihoidon tyyliin kuuluu, asiakkaani piffasi myös minulle pullakahvit, joista nautiskellessamme luin hänelle Hesaria ja jotain iltalehteä. Tunnin oleskelun jälkeen lähdimme takaisin rantakatua pitkin, ihaillen samalla merta yleistä menoa. Kotonaan kävimme vessailemassa ja vaimon tullessa autoin tekemään ruokaa. Jäin heidän luokseen syömään, kuten tapaan kuuluu. Vaimo keroi, että yleensä tiskaus kuuluu opiskelijan hommiin, jonka jälkeen työpäivä on osaltani pulkassa. Tein näin ja sovimme tapaavamme seuraavana aamuna samaan aikaan. Hei hei ja huomiseen!