6.11.2011

 

Lähdimme matkaan eilen, lauantai-aamuna kello neljältä aamulla. Lentomme lähti Helsingistä 6.30. ja matka-aika Malagaan kesti Munchenin kautta yhteensä yhdeksän tuntia. 

Matka meni vaivattomasti, joskin olimme kovin väsyneitä aikaisesta matkan aloituksesta. Virtaa kuitenkin riitti, kun saimme kummatkin levättyä kahdet päiväunet kahden lennon aikana. 

Olimme jo asian ytimessä Munchenissä; lentokenttäpyörätuolit tuli testattua ja ihailimme kentän esteetöntä rakenneratkaisua. Malagan päässä pyörätuolilla olisi helposti päässyt myös junaan, joka vie Fuengirolaan rantaa myötäillen. 

Meitä tultiin asunnonvälitystoimiston puolesta vastaan Los Bolichesin juna-asemalle, päätepysäkkiä edelliselle stopille. Fuengirolassa 12 vuotta asunut Suomalainen nainen saattoi meidät meidän kalustettuun kimppakämppäämme, Calle santa Ines-kadulle. Hän keroi, että olimme onneksemme tulleet kreivin aikaan, sillä kaksi viimeistä päivää oli satanut kaatamalla. 

Asuntoesittelyn jälkeen välitystoimiston Heli jätti meille avaimet, kutsui käymään toimistölla maanantaina, ja jätti meidät ihmettelemään. Hieman hämmentyneinä uudesta kuukauden todellisuudestamme aloimme hetimiten purkaa tavaroita omiin laatikostoihimme. Sovimme, että kumpikin saa makuuhuoneen omakseen matkan aikana, ja jaoimme säilytystilat puoliksi. Purkuhommissa huomasimme, kuinka vähän olimme todellakin ottaneet (tietoisesti) tavaraa mukaan. Sateen jäljiltä ilma oli raikas, mutta vilpoinen, joten lämpimät vaatteet tulivat heti ensimmäiseksi käyttöön. 

Hiljaisen totuttelun päätteeksi huomasimme kumpikin, että olimme taas hyvin nälkäisiä. Matkalla olime syöneet lennoilla leipää kahteen otteeseen, jonka lisäksi mussutimme leipää myös Munchenin kentällä. Puppuruoan sijaan tarvitsimme jotakin muuta ravintoa, joten lähdimme lähellä sijaitsevaan ruokamarkettiin. Kaupassa täytimme kärryt ostoslistamme mukaisesti: pesuaineet keittiöön ja kropan hygienian hoitoon, pasta-ainekset, hedelmiä, kahvia, teetä, vettä…

Lopulta kassalla tunsimme itsemme hieman hulluiksi, kun ladoimme kuukauden varastoa liukuhihnalle.. Hinnaksi tuli 80 euroa ja rippeet päälle! Meillä oli sellainen  tunne, että neljästä kassillisesta perusruokatarpeita olisi Suomessa saanut maksaa vähintään sen sata euroa, varmasti jonkin verran päällekin. 

Onnellisina häämöttävästä ruoasta raahauduimme kassien kanssa takaisin kämpille. Purimme tavarat paikoilleen ja päätimme, että ensimmäisenä iltana käymme ulkona syömässä. Kello oli kuitenkin vasta lähemmäs kahdeksaa illalla, monet ravintolat aukeaisivat vasta yhdeksältä ja sekin olisi paikallisen tunnelman kannalta liian aikaisin. Niimpä joimme kahvit ja teet, kera ihanien pikkusuklaasarvien ja makeiden viinirypäleiden. 

Nyt, kun oli aikaa rentoutua ja fiilistellä, päätimme avata viinipullon lauantai-illan kunniaksi. Viinien ystävänä täytyy merkitä tännekin, että aloitimme viinien maistelun punaisesta Campo Viejon Crianza-rypäleen 2007-vuosimallista. Olen Alkossa työskennellessäni maistanut Campo Viejon kuohuviiniä, josta pidin kovasti, joten merkin testailu jatkui taas. Tämäkin oli hyvää, seurajuomiseen sopivaa ja sopivan hapokasta, niinkuin Niina mietiskeli. 

Puoli pulloa jälkeenpäin katsoimme kelloa, joka oli jo kymmenen. Oli hyvä aika lähteä kävelemään Fuengirolaa päin, korkokengissä tietenkin (laitoin myös huulipunaa :).  Kävelimme siksakkia kiinnostavimpia katuja pitkin kohti rantaa.  Fuengirolassa kerran käyneenä Niina näytti minulle aallonmurtajan, ja sieltä näkyvän, vuoren rinteellä tuikkivan Mijas-kylän. Pimeässä valkoinen kaupunki oli kuitenkin vain valomeri ilman ääriviivoja.. Paljain jaloin uskaltauduimme kävelemään rantaviivaa, kosketellen varpaillamme uutta maaperää.  Niina ei luultavasti uskaltautuisi uimaan ainakaan meressä, paitsi äärimmäisessä tilanteessa. Mietin, kuinka pitkä lenkki pitäisi tehdä yhdessä, jotta saisin hänet veteen uimaan kanssani. Jää nähtäväksi.

Rannasta suunnistimme ravintoloita kohti, ja ohitimme pari Suomalaisten täyttämää, hiljaiselta vanhuuden nautiskelulta haisevaa rantaravintolaa. Ei kiitos, emme jakaisi ensimmäistä ateriaamme mahdollisten tulevien asiakkaiden kanssa. Huomasin, että täällä on hyvin paljon erimaisia ravintoloita Japanilaisesta lähtien. 

Tänään ei kuitenkaan syötäisi sushia, vaan jatkoimme kivan, tunnelmallisen ja autenttisen ruokapaikan etsintää. Vastaan tuli selkeästi Englantilaisomisteinen live-musiikkibaari, jonka ovella kävimme vilkuilemassa, bändin vielä roudatessa sisään ennen sound checkia. Ehkä joskus myöhemmin.

Heti Brittibaarin vieressä oli ravintola, jonka terassi oli huputettu valkoisella teltalla. Sisällä kävi kuhina ja asiakkaat näyttivät olevan päällisin puolin paikallisia, joten kävelimme sisään ja jäimme istumaan terassipuolelle teltan sisään. Katsellessamme hyvin sievää ja ihanan pientä menuta (minua ahdistaa liiallinen valinnanvara, koska minua saa aina odottaa), alkoi sisältä kuulua espanjalaisen kitaran akustisia sointuja. Paikka oli napakymppi; tilasin pullon talon valkoviiniä, joka sopisi grillatun kalmarini kanssa. Niina tilasi ensimmäistä kertaa elämässään ankan lihaa, appelsiini-punaviinikastikkeessa. Kummatkin ruoat olivat aivan ihania kokemuksia, joita rikastutti suurenmoinen tunnelma, joka kasvoi kasvamistaan hetkestä, jona istuuduimme kulmapöytäämme. Syödessämme kitaristi ja laulaja lämmittelivät terassin toisessa päässä, lähellämme, aiheuttaen mielessäni suurta euforiaa. Tätä varten tänne tulin, vastausta ei tarvinnut odotella.  Pitkällisen ruokailun päätteeksi maksoimme kohtuullisen hintaisen laskumme, jättäen suhteellisen hyvän tipin. 

Sisällä hyvin lämmitelty trio musisoi jo täyttä häkää, ja jäimme kokemaan paikallisten lauantai-illan iloitsemista. Musiikki toi kaikki ikäryhmät yhteen, ja tiiviissä tunnelmassa nuoret pojat nousivat tuoleilleen seisomaan, taputtamaan rytmiä vanhemmalle naiselle joka tanssi trion laulun inspiroimana. Seisoimme ravintolan keskellä nojaten kesuspilariin hiljaa tarkkaillen ja täyttyen uudesta kokemuksesta. Kun hiki alkoi jo kastella suurikokoisen laulaja senorin paitaa, silmäni alkoivat kirvellä, emmekä halunneet jäädä tilaamaan lisää juomaa, joten lähdimme kävelemään takaisin päin. Löysimme tiemme hyvin, seuraten välillä junarataa joka toimii mainiona maamerkkinä. 

Kämpillä avasimme minulle olohuoneen sohvan, petasimme sängyt valmiiksi ja istuuduimme vielä hetkeksi tupakalle pikkuparvekkeellemme, josta aamulla näkisimme, kun kaupunki herää uuteen päivään.