keskiviikko, 16. marraskuu 2011

TRES

 Aikaa on jo vierähtänyt viime kirjoituksesta. Syynä lähinnä tietokoneeni laturin katoaminen samaisena edellisen kirjoituksen iltana. Itsepähän jätin laturin seinään vahtimatta. Käytän nyt Niinan, vaihtokämppikseni konetta. Laturin tilaan huomenna paikallisesta tietotekniikkapuljusta, eikä pitäisi kestää viikkoa enempää saada oma kone käyttöön.

Viime viikon ensimmäiset asiakkaat olivat kovin tyytyväisiä apuuni. Itseasiassa he olisivat halunneet minut pidemmäksikin aikaa avukseen, mutta koska tämä ei ohjaajamme organisoiman ohjelman takia ole mahdollista tällä erää, vaihdoimme yhteystiedot tulevaisuutta varten. He asuvatkin Suomessa ihan lähelläni. 

Perjantaina pidimme kokousta ohjaajamme kanssa hänen kotinsa läheisen tenniskentän baarissa, joka toimii myös tapas-ravintolana. Kaikilla oli mennyt ensimmäinen viikko hyvin. Olin saanut parhaan palautteen omilta asiakkailtani, josta ohjaaja kehoitti olemaan ylpeä. Se tuntui hyvältä, uudessa ympäristössä, ollessani aluksi se stressaantunein opiskelija.. Kokouksessa meille osoitettiin seuraavan viikon asiakkaat; minä menisin diagnoosiltaan saman tyyppisen asiakkaan luo. Miehellä on puoliraajahalvaus ja lievempi afasia, kuin ensimmäisellä asiakkaalla. Edelleen ohjaajamme alleviivasi sitä, että asiakkaiden kanssa tulisi keskittyä olemiseen ja tekemiseen sekä kiireettömyyteen, sillä heitä kaikkia käymme tapaamassa heidän kodeissaan.Sovimme tapaamisen lopuksi ohjaajani kanssa yksityisen tapaamisen seuraavalle viikolle, jossa kävisimme paperi-asioita läpi.

Viikonloppuna, lauantaina kävimme junalla Malagassa shoppailemassa Niinan kanssa. Illaksi palasimme matkan puoliväliin, Torremolinosiin klubbailemaan. Etsiessämme yhtä klubia tapasimme kaksi hauskaa herrasmiestä, joiden kanssa jatkoimme seuraavaan päivään saakka toisen heidän hulppeassa, sitsemän makuuhuoneen kattokerroksessaan meren äärellä. Kokemuksen arvoisen visiitti. Sunnuntai meni latautuessa sauraavaan viikkoon.

Maanantaina tutustuin uuteen asiakkaaseen, vaimon kera, heidän edellisen viikon opiskelijansa johdatuksella. Mies on suurempikokoisempi, kuin edellinen asiakkaani, mutta kävelee hieman paremmin sauvansa kanssa. Heillä on kaksi koiraa, joiden aamuinen lenkitys kuuluu opiskelijan hommiin. Asiakkaalle on tehty lonkkaproteesi noin neljä vuotta sitten, joten jalkoja ei hänen kanssaan venytellä, vaan kävelyllä ja kyykkyliikkeillä yritetään vahvistaa jalkojen lihaksia. Oikeanpuoleista spastista kättä kokonaisuudessaan venytellään ja ojennetaan hyvin samoin harjoituksin, kuin edelisen asiakkaan kättä. Tästä talosta löytyy myös juoksumatto, jolla harjoitetaan kävelyä myös sateisina päivinä. Sateita ei kuitenkaan ole ollut, kuin maanantaina, joten olen pyrkinyt viemään häntä ulos kävelemään. Motivaatio kun ei ole parhaimmillaan silloin, kun matolla kävellessä asiakas tuijottaa kellomittaria ja lopettaa puuskutellen aina minuutin välein. 

Jo tänään, kolmannen työpäivän jälkeen tämäkin asiakaspariskunta toivoi, että jäisin heille loppuharjoitteluni ajaksi. Heillekin jouduin tuottamaan pettymyksen, vedoten ohjaajamme tekemään ohjelmaan ja periaatteeseen, jonka mukaan me käymme erilaisten asiakkaiden kodeissa tutustumassa tämän kuukauden aikana. Joka tapauksessa, tehokkuudestani ja kuuntelukyvystäni on olut hyötyä täällä, kerran saan näin hyvää palautetta suoraan asiakkailta. Joka tapauksessa, tten tämän viikon asiakkaalleni kuntoutussuunnitelman viiden päivän havainnnointiin perustuen. Suunnitelmaa he voivat sitten käyttää hyväksi uusien opikelijoiden tai avustajien kanssa, jatkaen samoja harjoituksia, edeten tavoitteissa. Tänään siivosin heidän kotiaan, josta he olivat tyrmistyneen onnellisia, huomenna istutan puutarhurin kokemuksellani kukkia heidän pihaansa, perjantaina käymme asiakkaan kanssa salilla kartoittamassa mahdollisia lihasharjoituksia. Sitten onkin seuraavan välikokouksen paikka, jossa taas kerrotaan, mihin meidät seuraavaksi sijoitetaan. On tämä kyllä jännää...

On ollut ihanaa tajuta, kuinka hyvin me Niinan kanssa tulemme toimeen. Niinakin on avoinmielinen, ennakkoluuloton ja uskaltaa kokea uutta, joten me menemme jo tottuneesti paikasta toiseen oikoteitäkin, eikä suomalaiskuviot rajoita meitä täällä Espanjan Suomikeskusessa. Ensi viikonloppuna määränpäänä Granada, jossa pääsemme espanjalaistuttuni siivellä tutustumaan mustalaismusiikkiin, hienoon Flamencoon!

 

tiistai, 8. marraskuu 2011

DOS

 

 

 Yeeees! Tilasin just miekkakalaa englantilaisessa baarissa. Se oli hyvää. Noniin.

Eilen aamulla tapasimme Sadun, kotihoidon ohjaajamme, sekä kaksi kuopiolaista lähihoitaja-opiskelijaa, jotka aloittivat harjoittelunsa samaan aikaan. Kävimme kolmen Sadun asiakkaan luona, kaikki Suomalaisia iäkkäitä henkilöitä, jotka asuvat talvet täällä Fuengirolassa puolisoidensa kanssa. 

Ensinnäkin, Sadun kuva siitä, mitä meidän tulee täällä harjoittelussa oppia, poikkeaa hurjasti siitä, mitä meiltä odotetaan Suomen päässä. Täällä edes asiakkaista ei näköjään pidetä kirjaa, vielä vähemmän suunnitella kuntoutusta paperille, jota sitten seurattaisiin tai arvioitaisiin. Satu on tehnyt kotihoitoa joillekin pariskunnille kymmenen vuotta, ja etenee työssään täysin asiakkaittensa ehdoilla. Työ soljuu päivittäin samaan tahtiin, ja vuodet vierivät ihmisten vanhetessa, joka talvi sama jatkuu, kunnes loppu häämöttää ja asiakkaat päättävät, jäävätkö enää tänne vai tulevatko Suomeen.

Minulle oli aika raakaa tajuta, ettei teoriasta eikä byrokratiaan ja dokumentointiin painottuneesta koulutuksesta ole täällä hyötyä, vaan enemmän haittaa. Mun teoriapohjaisella analyysillä oli Satuun lähinnä stressaava vaikutus, ja hän toisti pariin otteeseen, että nyt on unohdettava koulut ja keskityttävä hetkeen. Ymmärrän, että täällä ihmiset ovat tulleet nauttimaan nimenomaan kaikesta ajastaan, eikä kiireellä, suunnitelmallisuudella, koulutuksella ole mitään merkitystä. Tärkeintä on nauttia ja auttaa heitä nauttimaan olostaan, joka tarkoittaa käytännössä asiakkaiden jokapäiväisen elämisen ja siihen liittyvien toimien kuorman helpottamista. Harjoittelun ajan tulisi priorisoida niin, että hoidetaan pääasiassa asikasta, huonokuntoista henkilöä, käydään ulkona ja jumppaillaan jaksamisen mukaan kotona ja rannalla. Sen lisäksi tulisi myös ottaa asiakkaan puoliso huomioon, sillä lopun päivää autetaan heitä siivoamaan, laittamaan ruokaa jne. Tätä varten Satu muistutti meitä tyttöjä, että työvaatteet pitää peittää rinnat, jotteivät miespuolisten asiakkaiden vaimot tule mustasukkaisiksi. Fair enough. Kävin heti ostamassa uuden T-paidan.

Eilinen oli niin täynnä uutta, että jopa ahdistuin siitä, kuinka paljon tässä lyhyessä kuukauden ajassa pitäisi asennoitua uudelleen työhön, suhteessa kouluun. Mutta ainoa, jonka voin omalle ahdistukselleni tehdä, on relata ja ottaa hetki kerrallaan. Se ei kuulosta pahalta, mutta silti mieltä kaivertaa paluu Suomen (hulluun) todellisuuteen tämän jälkeen. 

Iltapäivällä kokoonnuimme kokoukseen Sadun kotiin, ei niin kauas meidän omasta tukikohdastamme. Satu jakoi meille kaikille kartat, johon merkittiin monien asiakkaiden asuinpaikat ja pari muuta tärkeää pistettä. Tämän jälkeen hän kertoi meille kaikille tämän viikon suunnitelmat; minä tulisin olemaan keskustassa asuvan pariskunnan apuna tiistaista perjantaihin. Tämän jälkeen, ensi viikolla olisin uudessa paikassa uusien ihmisten alaisena, enkä tiedä vielä missä. Me kaikki neljä opiskelijaa tulemme pyörimään monien eri asiakkaiden apuna.

Illalla olimme niin kuoleman väsyneitä, että uni tuli jo kymmenen jälkeen. Aamulla menisimme yksin uuteen paikkaan töihin.

 

Tänään menin yhdeksäksi kymmenen minuutin päässä sijaitsevaan asuntoon, jossa asuu Helsinkiläinen pariskunta. Miehellä on afasia ja toispuoleishalvaus, joka on rajoittanut heidän elämäänsä jo yli kymmenen vuotta. Heti kättelyssä (vaimon vaatiman käsien pesun jälkeen), nainen kertoi mitä päivällä tulisi tehdä, hänen lähtiessään heti kohta hierontaan ja kampaajalle. Ohjeistus oli hellä ja selkeä, eikä jäänyt paljon epäselväksi se, mitä minulta odotettiin. Katselimme yhdessä televisiosta uutiset jutellen samalla, jonka jälkeen vaimo osoitti ielä avainten ja rahapussin paikan, jos lähtisimme seurakuntatalolle kahville. Myös suomalainen tuttu siivooja täytyisi päästää sisään ja antaa hänelle palkkaa.

Kun ovi kävi, aloimme pikkuhiljaa aamutoimiin, yöpaidassaan pyörätuolissa istuvan sedän kanssa. Ensin, hänen vielä seuraillessa Suomen eri maakuntien uutisia, venyteltiin ja oiottiin spastisen halvaantuneen puolen kättä ja sormia. Mies lähti reippaasti tottumuksesta mukaan käsijumppaan, jonka Satu oli edellisenä päivänä hänen kanssaan näyttänyt meille opiskelijoille. Seuraavaksi, vessan kautta,  rullasimme miehen omaan huoneeseen, jossa ajoimme parran ja riisumisen jälkeen lisäsimme dödöä kainaloihin. Yökkärit vaihdoimme päivävaatteisiin, jotka vaimo oli jättänyt tuolille valmiiksi. Jo tässä vaiheessa oli hauska huomata, miten hyvin kommunikaatio sujui suhteellisen hankalasta afasiasta huolimatta. (Afasia tarkoittaa aivoperäistä puheen tuottamisen tai ymmärtämisen häiriötä, joka monesti liittyy halvaukseen, ja pahimmillaan poistaa ainakin väliäikaisesti puheen tuottamisen mahdollisuuden kokonaan. ) Setä on huumorintajuinen, ymmärtäväinen tyyppi joka välillä sutkauttaa jonkin hassun sananparren, kuten: "Voi veljet!" tai " Voi veikkonen". 

Pääsimme lopulta ulos talosta ja hänen teki mieli rantaan, noin parin sadan metrin päähän heidän oveltaan. Rannassa hän yhtäkkiä pisti tuoliin jarrut päälle ja lähti nousemaan mukanaan kantamansa kävelykepin varaan. Sanoin, jaahas, otin housuista kiinni ja sitten lähdettiin kävelemään. Vaimo ei ollut ollut varma, käveleekö hän enää ollenkaan joka päivä, mutta reippaastipa setä nousi ja lähti. Käännyimme noin kymmenen metrin jälkeen takaisin tuolille päin, mutta jalat alkoivatkin notkua ja paino siirtyä pelottavasti kallelleen, joten otimme hetken suoristaaksemme ryhtiä ja nostaaksemme leukaa, ja matka jatkui vaivalloisesti. Pelkäsin jo hetken, että joudun kannattelemaan tai jopa laskemaan ison miehen alas maahan, jotta voisin hakea pyörätuolin hänen alleen, mutta kannustuksella ja hänen sisullaan pääsimme kuin pääsimmekin takaisin tuolille ja istumaan. "HUHHUH!" pääsi miehen suusta. Lähdimme kahveille seurakuntakotiin. 

Seurakuntakodissa miekkosen tunsivat ainakin työntekijät ja pappi. Kuten täkäläiseen kotihoidon tyyliin kuuluu, asiakkaani piffasi myös minulle pullakahvit, joista nautiskellessamme luin hänelle Hesaria ja jotain iltalehteä. Tunnin oleskelun jälkeen lähdimme takaisin rantakatua pitkin, ihaillen samalla merta yleistä menoa. Kotonaan kävimme vessailemassa ja vaimon tullessa autoin tekemään ruokaa. Jäin heidän luokseen syömään, kuten tapaan kuuluu. Vaimo keroi, että yleensä tiskaus kuuluu opiskelijan hommiin, jonka jälkeen työpäivä on osaltani pulkassa. Tein näin ja sovimme tapaavamme seuraavana aamuna samaan aikaan. Hei hei ja huomiseen!

 

sunnuntai, 6. marraskuu 2011

Numero UNO.

 6.11.2011

 

Lähdimme matkaan eilen, lauantai-aamuna kello neljältä aamulla. Lentomme lähti Helsingistä 6.30. ja matka-aika Malagaan kesti Munchenin kautta yhteensä yhdeksän tuntia. 

Matka meni vaivattomasti, joskin olimme kovin väsyneitä aikaisesta matkan aloituksesta. Virtaa kuitenkin riitti, kun saimme kummatkin levättyä kahdet päiväunet kahden lennon aikana. 

Olimme jo asian ytimessä Munchenissä; lentokenttäpyörätuolit tuli testattua ja ihailimme kentän esteetöntä rakenneratkaisua. Malagan päässä pyörätuolilla olisi helposti päässyt myös junaan, joka vie Fuengirolaan rantaa myötäillen. 

Meitä tultiin asunnonvälitystoimiston puolesta vastaan Los Bolichesin juna-asemalle, päätepysäkkiä edelliselle stopille. Fuengirolassa 12 vuotta asunut Suomalainen nainen saattoi meidät meidän kalustettuun kimppakämppäämme, Calle santa Ines-kadulle. Hän keroi, että olimme onneksemme tulleet kreivin aikaan, sillä kaksi viimeistä päivää oli satanut kaatamalla. 

Asuntoesittelyn jälkeen välitystoimiston Heli jätti meille avaimet, kutsui käymään toimistölla maanantaina, ja jätti meidät ihmettelemään. Hieman hämmentyneinä uudesta kuukauden todellisuudestamme aloimme hetimiten purkaa tavaroita omiin laatikostoihimme. Sovimme, että kumpikin saa makuuhuoneen omakseen matkan aikana, ja jaoimme säilytystilat puoliksi. Purkuhommissa huomasimme, kuinka vähän olimme todellakin ottaneet (tietoisesti) tavaraa mukaan. Sateen jäljiltä ilma oli raikas, mutta vilpoinen, joten lämpimät vaatteet tulivat heti ensimmäiseksi käyttöön. 

Hiljaisen totuttelun päätteeksi huomasimme kumpikin, että olimme taas hyvin nälkäisiä. Matkalla olime syöneet lennoilla leipää kahteen otteeseen, jonka lisäksi mussutimme leipää myös Munchenin kentällä. Puppuruoan sijaan tarvitsimme jotakin muuta ravintoa, joten lähdimme lähellä sijaitsevaan ruokamarkettiin. Kaupassa täytimme kärryt ostoslistamme mukaisesti: pesuaineet keittiöön ja kropan hygienian hoitoon, pasta-ainekset, hedelmiä, kahvia, teetä, vettä…

Lopulta kassalla tunsimme itsemme hieman hulluiksi, kun ladoimme kuukauden varastoa liukuhihnalle.. Hinnaksi tuli 80 euroa ja rippeet päälle! Meillä oli sellainen  tunne, että neljästä kassillisesta perusruokatarpeita olisi Suomessa saanut maksaa vähintään sen sata euroa, varmasti jonkin verran päällekin. 

Onnellisina häämöttävästä ruoasta raahauduimme kassien kanssa takaisin kämpille. Purimme tavarat paikoilleen ja päätimme, että ensimmäisenä iltana käymme ulkona syömässä. Kello oli kuitenkin vasta lähemmäs kahdeksaa illalla, monet ravintolat aukeaisivat vasta yhdeksältä ja sekin olisi paikallisen tunnelman kannalta liian aikaisin. Niimpä joimme kahvit ja teet, kera ihanien pikkusuklaasarvien ja makeiden viinirypäleiden. 

Nyt, kun oli aikaa rentoutua ja fiilistellä, päätimme avata viinipullon lauantai-illan kunniaksi. Viinien ystävänä täytyy merkitä tännekin, että aloitimme viinien maistelun punaisesta Campo Viejon Crianza-rypäleen 2007-vuosimallista. Olen Alkossa työskennellessäni maistanut Campo Viejon kuohuviiniä, josta pidin kovasti, joten merkin testailu jatkui taas. Tämäkin oli hyvää, seurajuomiseen sopivaa ja sopivan hapokasta, niinkuin Niina mietiskeli. 

Puoli pulloa jälkeenpäin katsoimme kelloa, joka oli jo kymmenen. Oli hyvä aika lähteä kävelemään Fuengirolaa päin, korkokengissä tietenkin (laitoin myös huulipunaa :).  Kävelimme siksakkia kiinnostavimpia katuja pitkin kohti rantaa.  Fuengirolassa kerran käyneenä Niina näytti minulle aallonmurtajan, ja sieltä näkyvän, vuoren rinteellä tuikkivan Mijas-kylän. Pimeässä valkoinen kaupunki oli kuitenkin vain valomeri ilman ääriviivoja.. Paljain jaloin uskaltauduimme kävelemään rantaviivaa, kosketellen varpaillamme uutta maaperää.  Niina ei luultavasti uskaltautuisi uimaan ainakaan meressä, paitsi äärimmäisessä tilanteessa. Mietin, kuinka pitkä lenkki pitäisi tehdä yhdessä, jotta saisin hänet veteen uimaan kanssani. Jää nähtäväksi.

Rannasta suunnistimme ravintoloita kohti, ja ohitimme pari Suomalaisten täyttämää, hiljaiselta vanhuuden nautiskelulta haisevaa rantaravintolaa. Ei kiitos, emme jakaisi ensimmäistä ateriaamme mahdollisten tulevien asiakkaiden kanssa. Huomasin, että täällä on hyvin paljon erimaisia ravintoloita Japanilaisesta lähtien. 

Tänään ei kuitenkaan syötäisi sushia, vaan jatkoimme kivan, tunnelmallisen ja autenttisen ruokapaikan etsintää. Vastaan tuli selkeästi Englantilaisomisteinen live-musiikkibaari, jonka ovella kävimme vilkuilemassa, bändin vielä roudatessa sisään ennen sound checkia. Ehkä joskus myöhemmin.

Heti Brittibaarin vieressä oli ravintola, jonka terassi oli huputettu valkoisella teltalla. Sisällä kävi kuhina ja asiakkaat näyttivät olevan päällisin puolin paikallisia, joten kävelimme sisään ja jäimme istumaan terassipuolelle teltan sisään. Katsellessamme hyvin sievää ja ihanan pientä menuta (minua ahdistaa liiallinen valinnanvara, koska minua saa aina odottaa), alkoi sisältä kuulua espanjalaisen kitaran akustisia sointuja. Paikka oli napakymppi; tilasin pullon talon valkoviiniä, joka sopisi grillatun kalmarini kanssa. Niina tilasi ensimmäistä kertaa elämässään ankan lihaa, appelsiini-punaviinikastikkeessa. Kummatkin ruoat olivat aivan ihania kokemuksia, joita rikastutti suurenmoinen tunnelma, joka kasvoi kasvamistaan hetkestä, jona istuuduimme kulmapöytäämme. Syödessämme kitaristi ja laulaja lämmittelivät terassin toisessa päässä, lähellämme, aiheuttaen mielessäni suurta euforiaa. Tätä varten tänne tulin, vastausta ei tarvinnut odotella.  Pitkällisen ruokailun päätteeksi maksoimme kohtuullisen hintaisen laskumme, jättäen suhteellisen hyvän tipin. 

Sisällä hyvin lämmitelty trio musisoi jo täyttä häkää, ja jäimme kokemaan paikallisten lauantai-illan iloitsemista. Musiikki toi kaikki ikäryhmät yhteen, ja tiiviissä tunnelmassa nuoret pojat nousivat tuoleilleen seisomaan, taputtamaan rytmiä vanhemmalle naiselle joka tanssi trion laulun inspiroimana. Seisoimme ravintolan keskellä nojaten kesuspilariin hiljaa tarkkaillen ja täyttyen uudesta kokemuksesta. Kun hiki alkoi jo kastella suurikokoisen laulaja senorin paitaa, silmäni alkoivat kirvellä, emmekä halunneet jäädä tilaamaan lisää juomaa, joten lähdimme kävelemään takaisin päin. Löysimme tiemme hyvin, seuraten välillä junarataa joka toimii mainiona maamerkkinä. 

Kämpillä avasimme minulle olohuoneen sohvan, petasimme sängyt valmiiksi ja istuuduimme vielä hetkeksi tupakalle pikkuparvekkeellemme, josta aamulla näkisimme, kun kaupunki herää uuteen päivään.